Torstai 4.9.2025
Jos vapaa tahto on vain mielemme synnyttämä illuusio syy-seurauksista, niin mitä se kertoo mielemme kollektiivisesta kokemuksellisuudesta minuuden tuntemisen suhteen?
Jos omat valintani eivät ole minun päätöksiäni, niin voisimme kuvitella minuuden olevan vain veneen matkustaja, joka luulee ohjaavansa virran mukana kulkevaa venettä. Matkustajan tehtäväksi jäisi vain kokea maailma ympärillään pystymättä vaikuttamaan siihen mitenkään.
Entä jos vene onkin ollut tyhjä koko ajan?
Edellisissä kirjoituksissani käsittelemääni syy–seurausmaailmankuvaa voidaan kutsua deterministiseksi. Sen kautta katsottuna, käsittelin edellisessä osassa Clarence Irving Lewisin esittämää kvalian käsitettä (eng. qualia, Mind and the World Order [1929]), jolloin osoittautui, että tällainen deterministinen maailma ei välttämättä tarvitse kvaliaa selittämään tunnetta itsessään. Huolimatta siitä kuinka vahvana tunnemme tietoisuuden kokemuksen, voisiko silti olla mahdollista, että emme tarvitse tietoisuutta selittämään kokemista itsessään?
Filosofi, luonnontieteilijä ja matemaatikko René Descartes (1596–1650) voidaan lukea ensimmäiseksi henkilöksi, joka erotti sanan ”substanssi” käsitteenä, aikaisemmasta teologisesta merkityksestään ja loi kaksi perussubstanssia:
teoksessaan Meditationes de prima philosophia (1641). Näin hän loi nykyaikaisen filosofisen perustan Dualismille, vaikka dualistinen ajattelutapa olikin tuttua jo antiikin filosofioissa.
Substanssi tarkoittaa jotakin itsenäistä, muuttumatonta, jonka olemassaolo ei ole riippuvaista muista olioista, eli substansseista. Tietoisuus substanssina on mielestäni ymmärrettävissä samankaltaisen analogian kautta kuin kvalia. Kvalia itsessään nähdään dualismin kannattajien (esim. David Chalmers, The Conscious Mind, [1996]) keskuudessa eräänlaisena lisäsubstanssina, tai vähintäänkin substanssin ominaisuutena (filosofiassa: modus), joka selittää vertauksen helppouden. Tietoisuus olisi näin ollen jotakin, mikä ei ole riippuvainen aivoissa tapahtuvista fysikaalisista tapahtumista.
Kun sitten tarkastelemme tietoisuutta substanssina deterministisessä maailmassa, jossa valinnat muodostuvat fysikaalisesti, koko tietoisuuden merkitys tuntuu katoavan – se on matkustaja veneessä, jota virta kuljettaa.
Filosofit ja tutkijat käyvät jatkuvaa keskustelua tietoisuudesta ja siitä, että onko se olemassa substanssina ollenkaan ja jos on, niin mitä ja missä se sijaitsee. Fysikaalisesti sillä ei ainakaan näytä olevan mitään virkaa päätöksenteossa tai edes tunteissa, joten mielestäni on oikeutettua kysyä, miksi me ylipäätään olemme tietoisia?
Descartesin jälkeen 1900 luvulla neurotiede on antanut meille vastauksia tähän kysymykseen ja esimerkiksi portugalilais-amerikkalainen aivotutkija ja neurologi António Damásio (1944 - ) kritisoi kirjassaan Descartes' Error (1994) päätöksien tekemisen olevan yhteydessä tunteisiin ja mielentiloihin, jotka ovat neurotieteellisesti havaittavaa aivojen toimintaa. Mieli ei siis ole erillinen ruumiista, eikä näin ollen voi olla oma substanssinsa.
Eli jos tietoisuutta ei voida paikantaa erilliseksi substanssiksi, voisimmeko Occamin partaveitsen hengessä sanoa yksinkertaisimman selityksen olevan, että sellaista substanssia ei ole olemassa – ei ainakaan mystisenä fysikaalisesta maailmasta erillään olevana ilmiönä.
Edellisissä osissa kirjoitin siitä, kuinka fysikaalisen maailman lainalaisuudet viittaavat siihen, että vapaa tahto on vain illuusio. Nyt tietoisuuskin näyttää putoavan samaan fysikaaliseen maailmaan (res extensa) omasta substanssistaan (res cogitans), joten voisimmeko olettaa myös sen olevan vain illuusio?
Esimerkiksi Brittiläinen filosofi Keith Frankish (1962 - ) mukaan se, mitä usein kutsutaan ”mystiseksi tietoisuudeksi”, on illuusio, joka muodostuu reaktiivisesti aivoihimme saapuvan informaation seurauksena. Tällä hän tarkoittaa todennäköisesti samaa kuin mitä minä edellisessä osassa yritin havainnollistaa aisti ärsykkeiden kautta syntyvän kollektiivisen kokemuksen analogian avulla.
Venettä ei siis ehkä ohjaa kukaan, eikä välttämättä koko veneessä ole ketään, jota voisimme kutsua minäksi. Ehkäpä siis tuo matkustaja olikin koko tänä aikana vain illuusio tietoisuudesta.
Hermes, saattaja sä saatettavien. Virtaako yhä Akheron?
Ääniä ilman rannat, tyhjiä jumalten pidot.
Hermes, saattaja sä saatettavien. Virtaako yhä Akheron?
Laineetko huomaat nyt, ilman venettä saapuvat.
Hermes, saattaja sä saatettavien. Virtaako yhä Akheron?
Hiljaisuudesta muistoja poimien, lähde luokse jumalten.
AJATUKSIA
5/2025
Adolf Hirémy-Hirschl - Souls on the Banks of the Acheron (1898)
Copyright © Kaikki oikeudet pidätetään
Jaa
Jaa
Jaa
