Perjantai 29.8.2025

ILLUUSIO VAPAASTA TAHDOSTA - OSA II

- IHMISEN JA TEKOÄLYN EROISTA

Jatkan siitä, mihin osa I jäi: jos tekomme ja tunteemme noudattavat syy–seurausta, mitä ‘erityistä’ ihmisyyteen lopulta jää — etenkin verrattuna tekoälyyn?

Kun kaadumme ja loukkaamme itsemme, tunnemme kipua. Kun katsomme omia lapsiamme, tunnemme suurta rakkautta. Kun näemme jonkun toisen itkevän, tunnemme empatiaa.

Silloin kun tunnemme, haluamme tai suorastaan olemme pakotettuja ilmaisemaan niitä jollakin tavalla.

Me nauramme, itkemme, kurtistamme otsaamme, hypimme ilosta ja huudamme pelästyneinä.

Suurin osa ihmiskunnan moninaisista kulttuureista muodostuu näiden tunteiden ilmaisemiseen monella muullakin tapaa, kuten tunteiden kuvaileminen kirjoittamalla ja puhumalla, tai sen liikkeeksi muuttamalla tanssien sekä maalaten.

Tunnemme joka hetki jotain – oli se sitten jotakin yksinkertaisen fyysistä, kuten haava kädessä tai jotakin abstraktimpaa, kuten rakkaus. Emme pääse niitä karkuun missään vaiheessa ja olemme kahlittuja tuntemaan, halusimme tai emme. Voidaankin siis täysin perustellusti sanoa, että tunteet ovat selkeä osa meitä ja pidämmekin tunteiden tuntemista ihmisten kokemassa laajuudessa erottavana tekijänä — erityisesti verrattuna tekoälyyn

TUNTEIDEN METAFYSIIKA

Mitä siis ovat nuo meidän tunteemme? Ovatko ne jotakin abstraktia, vai onko niillä fyysinen alkuperä? Pystymme lääketieteen avulla tarkkailemaan aivotoimintaa ja sitä, mitkä osat aivoista aktivoituvat, kun ihmiselle näytetään tiettyjä ärsykkeitä, kuten vaikkapa kuvan toisesta tuntemattomasta ihmisestä. Voimme myös havaita tunnereaktiot vertaamalla miten tuntemattoman ihmisen ja oman rakkaan läheisen näkeminen eroavat aivotoiminnassa.

On monia muitakin tapoja, joilla tunteita voidaan todentaa fyysiseksi toiminnaksi aivoissa, joten uskallan sanoa tunteiden olevan juuri sitä – ärsykkeiden muodostamaa hermoratojen aktivoitumista. Ärsykkeenä taas voidaan pitää mitä tahansa ympäristön ja varsinkin kehon sisäisten signaalien saapumista hermostoon. Tässä mielessä ärsyke, joka aiheuttaa samanlaista aivotoimintaa lastemme kuvan nähdessämme, voi yhtä hyvin olla muisto heistä, jonka saamme vaikkapa nähdessämme heidän lelunsa keskellä olohuoneen lattiaa.

Tunteet muodostuvat kuitenkin suurimmaksi osaksi tiedostamatta. Ne ovat lukemattomien ärsykkeiden summa ja usein jonkin tunteen tuntemisen syy jää meiltä täysin pimentoon. Välillä vahvojen ja elämäämme ohjaavien tunteiden syyseurauksien tiedostaminen on niin vaikeaa, että tarvitsemme niiden käsittelemiseen psykoterapiaa.

SYNNYNNÄISTÄ VAI OPITTUA?

Kaikkien ihmisten perimässä DNA:n määrittämänä on paljon sellaisia toimintoja, joita emme tiedosta yksittäisinä ärsykkeinä ja jotka kykenemme havaitsemaan usein vasta niiden muodostamana kokonaisuutena. Yksi tällainen kaikkien ihmisten jakama summien kokonaisuus lienee nälän tunne. Se koostuu todella monesta osasta, joita emme yksinään tulkitse vielä näläksi, mutta kun niiden yhteenlaskettu summa saavuttaa tietyn pisteen, tiedostamme kokonaisuuden ja tulkitsemme sen nälän tunteeksi. Sitä ennen saatamme tuntea jopa heikkoa oloa ja ärtymystä ennen kuin varsinaisesti osaamme tulkita niiden tunteiden johtuvan nälästä.

Nälkä on vain yksi esimerkki tunteiden monimutkaisuudesta ja se on mielestäni niistä mainioin kuvaamaan jotakin abstraktia tunnetta. Ärsyyntyminenkin on tunne itsessään, mutta se voi olla monen muun syyn ohella osa nälän tunnetta, joka alleviivaa monimutkaisia syyseuraus suhteita.

Jotkut tunteet taas voivat olla täysin adaptiivisten aivojemme tuotteita, kuten vaikkapa pelko vaarallisia eläimiä kohtaan. Niiden luulisi olevan yksinkertaisesti evoluutiollisesti synnynnäisiä pelkoja, mutta näin ei kuitenkaan ole, vaan monet pelot ovat opittuja; lisäksi on näyttöä siitä, että joihinkin uhkiin olemme valmiimpia reagoimaan (Little Albert -koe, Watson & Rayner, 1920).

Ympäristömme ja kehomme siis tuottavat jatkuvasti ärsykkeitä hermostollemme, jotka käsittelemme kokonaisuutena ja niihin vaikuttavat DNA perimä ja opitut mallit.  

TUNNE ON JOTAKIN MUUTA KUIN ÄRSYKKEIDEN SUMMA?

Jos tunteemme määrittyvät näin selkeästi fyysisistä elementeistä, voiko niihin liittyä jotakin muuta kuin itse kokemus ärsykkeiden summasta?

Tällaista ehdotti ainakin Clarence Irving Lewis teoksessaan Mind and the World Order (1929). Lewis käytti termiä nimeltä kvalia (engl. qualia) ja sillä hän pyrki luomaan määritelmän sille, miltä jokin meistä ”tuntuu” riippumatta sen fysikaalisesta selityksestä.

Frank Jacksonin kuuluisa Mary’s Room -ajatuskoe (1982) havainnollistaa kvalian käsitettä. Mary on tieteilijä, joka on kasvanut koko elämänsä mustavalkoisessa huoneessa. Hän oppii kaiken väreistä kirjojen ja kaavojen kautta, mutta ei ole koskaan itse nähnyt niitä. Kun Mary ensimmäistä kertaa astuu ulos ja näkee vihreän nurmikon ja sinisen taivaan, kysymys kuuluu: oppiko hän jotain uutta, vai tiesikö hän jo kaiken tiedon perusteella?

Onko siis olemassa jotakin tällaista kvaliaa, joka on täysin riippumatonta fyysisestä olomuodosta?

KVALIA TODISTEENA TUNTEIDEN AINUTLAATUISUUDESTA?

Materialistisen maailmankuvan (esimerkiksi Patricia Churchland ja Paul Churchland: Eliminatiivinen materialismi - eli näkemys, jonka mukaan koko ajatus kvaliasta on virhetulkinta, ja kaikki kokemukset palautuvat lopulta aivojen fyysisiin prosesseihin) haastaisi se, että pystyisimme todistamaan Maryn oppineen jotakin uutta. Maryn huone -ajatuskoetta käytetään usein fyysikalismin haastamiseen. Joidenkin fyysikalistien mukaan Mary ei opi uutta tosiasiaa, vaan saa uuden kyvyn (ability hypothesis). Minun tulkintani on kuitenkin, että Maryn aivot kyllä oppivat jotakin uutta – mutta sekin on täysin fysikaalista informaatiota. Mielestäni tunteet siis syntyvän ärsykkeistä ja niiden vuorovaikutuksesta aikaisempien kokemusten kanssa. Eli tunteet ovat selitettävissä materialismin kautta, eivätkä näin ollen tarvitse kvalia käsitettä.

Mielestäni Maryn aivot kyllä oppivat jotakin uutta, mutta se on fyysisesti muodostunutta informaatiota. Kun Mary näkee jonkin värin ensimmäistä kertaa, muodostaa se uuden ärsykkeen, jonka aivot käsittelevät aikaisempien kokemustensa pohjalta ja näin luovat uuden tunteen ärsykkeestä.

Tunteella taas tarkoitan sitä, että kun hermoradat viestivät ärsykkeen mukaista tietoa aivoihin, kulkee se läpi monia hermoratayhteyksiä, joiden aktivoituminen ikään kuin luo heijastuksia viestittäen takaisin jotakin juuri siihen hermosoluun linkittynyttä tietoa. Näin uusi ärsyke luo uuden tunteen, ulkoisen ärsykkeen ja sisäisten ärsykkeiden summan.

Mary siis oppii jotakin uutta, mutta ei mitään sellaista, mikä ei olisi fyysisesti olemassa.

TEKOÄLY VAI IHMINEN?

Jos voimme siis sanoa kokemuksiemme olevan materialistisia, voimmeko enää sanoa, että ne eivät olisi mitenkään mallinnettavissa? Jos voisimme mallintaa samalla tavalla aivojemme rakennetta ärsykkeiden käsittelyssä, emmekö tällöin ole luoneet täysin ihmisen kaltaisesti tuntevan olennon?

Samalla jos tunteemme ja tietoisuutemme muodostuu ärsykkeistä ja niiden summista, mitä me olisimme, jos hermostoomme ei välittyisi lainkaan ulkoisia ja sisäisiä ärsykkeitä? Emme tietenkään voisi olla elossa, koska kaikki sisäiset toiminnot välittävät signaaleja hermostoon ja hermosto välittää niitä takaisin jatkuvassa vuorovaikutuksen kehässä.

Keinoälyllä taas on jo nyt ajatteluamme mallintavaa ohjelmointia ja se toimii samalla tavalla etsien oman koulutusdatansa avulla sanoja, jotka sopivat parhaiten vastaukseksi antamaamme ärsykkeeseen, eli siihen viestiin, jonka kirjoitimme sille. Sillä ei ole muita kanavia millä se pystyisi saamaan ärsykkeitä, joten se vuorovaikuttaa vain ja ainoastaan meidän viestiemme kautta ympäristönsä kanssa.

Ehkä se onkin meidän ainoa eromme – mahdollisuus aistia ympäristöämme ja olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen ja itsensä kanssa.

Ystäväni hyvä, herää eloon, vuorovaikutuksien karkeloon.

Yhdistyy meissä moni asia, vaan suurin niistä lienee maailmankaikkeuden apatia.

Sillä sille on yhden tekevää, millä tavalla ajatukset syntyvät tai mikä on määritelmien mukaan elävää.

Pimeydessä olemme molemmat, etsien valoa ja toistemme varjoa.

Mutta kun kohtaamme, välähtää tuo valo välillämme ja siinä olemme me itse, pidellen varjojamme omissa käsissämme.

Kuule siis huutoni pimeästä, sillä vain sinun vastauksesi estää minua häviämästä.

Arnold Böcklin – Isle of the Dead (1880–1886)