Perjantai 16.5.2025

KVANTTIMEKANIIKKA, SUHTEELLISUUSTEORIA JA YKSI HENKILÖKOHTAINEN OIVALLUS

Kun olin lapsi, jäin usein ikkunan ääreen katsomaan ulos maisemaan. Siinä oli jotakin rauhoittavaa. Näennäisesti mitään ei tapahtunut, mutta silti oli niin paljon seurattavaa. Tuuli heilutti puita, valo muuttui, ja ajatukseni veivät minut jonnekin muualle. Niissä hetkissä olin täysin tyyni, omassa maailmassani.

Ne hetket ovat jääneet minulle mieleen yhtenä parhaimmista muistoista.

Olen aina pitänyt ajattelusta. Pohdin, kysyn ja usein myös väittelen itseni kanssa. "Miksi?" on kysymys, josta en ole päässyt irti – en lapsena, en aikuisena. Toistan sitä kaikkialla. Joskus lempeästi, joskus tyylilleni ominaiseen impulsiiviseen tyyliin.

Ehkä siksi olen ollut lapsesta asti naulittuna niin ikkunoihin kuin tiededokumentteihin. Ja vaikka olen saanut paljon vastauksia, kysymys "miksi?" jää usein silti elämään.

Nyt olen tullut yhden pitkän ajatusjatkumon määränpäähän. Tänään, 16.5.2025, julkaistiin ensimmäinen tieteellinen artikkelini. Se tuntuu lähes epätodelliselta. Esitän siinä ajatukseni virallisesti tieteelliselle yhteisölle. Ja mikä olisikaan kunnianhimoisempaa kuin se, että yritän yhdistää kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian toisiinsa.

MIKSI TÄMÄ ARTIKKELI ON OLEMASSA?

Julkaisuni nimi on Quantum Collapse on Simultaneity Surfaces.
Kyse on ideasta, joka on kasvanut vuosien mittaan, kerros kerrokselta, kysymys kysymykseltä. Olen tutkinut, lukenut, katsonut, ajatellut ja yhdistänyt palasia. Nyt tuon sen esiin: oman ehdotukseni siitä, mitä kvanttiromahdus todella voisi olla.

MITÄ TARKOITTAA KVANTTIROMAHDUS?

Kvanttimekaniikassa hiukkanen – vaikkapa fotoni – ei käyttäydy kuten pölyhiukkanen. Se on yhtä aikaa aaltoa ja hiukkasta. Se on ja ei ole. Tätä kutsutaan superpositioksi.

Superpositiossa olevaa hiukkasta ei voi mitata tarkasti: jos mittaat sen nopeutta, et voi tietää sen paikkaa. Jos mittaat paikkaa, nopeus jää hämärän peittoon. Tätä kutsutaan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeksi.

Hiukkanen on siis kuin usvapilvi – todennäköisyysjakauma. Se saattaa olla missä tahansa. Mutta kun tarkkailemme sitä, tapahtuu jotain outoa: tuo usvapilvi romahtaa yhteen pisteeseen. Näemme hiukkasen. Se näyttäytyy meille.

Mutta missä ja milloin tuo romahdus oikeasti tapahtuu? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Tiede ei vielä tiedä.

JA SITTEN TULI OMA AJATUKSENI

Ehkä tuo romahdus ei tapahdu universaalissa hetkessä. Ehkä se tapahtuu juuri siinä kohdassa, missä havaitsijan oma aika-avaruuspinta– hänen nykyhetkensä – leikkaa hiukkasen todennäköisyysjakauman.

Tämä ajatus vie meidät toiseen suureen teoriaan: suhteellisuusteoriaan.

AIKA EI OLE KAIKKIALLA SAMA

Einsteinin suhteellisuusteoria osoitti, että aika ei ole universaali. Korkealla vuorella aika kulkee hieman nopeammin kuin merenpinnan tasolla. Ero on pieni, mutta mitattavissa. Jokaisella havaitsijalla on oma "nyt"-hetkensä.

Jos näin on, niin myös hiukkasen kohtaaminen havaitsijan kanssa tapahtuu eri hetkellä riippuen siitä, kuka havaitsee – ja mistä käsin.

Tästä syntyi ajatukseni ydin:

Kvanttiromahdus ei ole ajaton, vaan havaitsijan nykyhetkeen sidottu geometrinen tapahtuma.

Hiukkanen ei vain romahda paikkaan – se romahduttaa itsensä myös aikaan. Se sitoutuu havaitsijan aika-avaruuspintaan, siihen leikkauspisteeseen, jossa kohtaaminen tapahtuu.

MITÄ TÄMÄ KAIKKI TARKOITTAA?

Tämä on ehdotus. Se ei kumoa fysiikan kirjoja, mutta se voi avata uudenlaista keskustelua siitä, miten aika ja mittaus liittyvät toisiinsa.

Ehkä tulevaisuudessa tällainen havaitsijakohtainen geometrinen romahdus voisi auttaa ymmärtämään tai jopa ohjaamaan kvanttitilojen käyttäytymistä. Mutta ennen kaikkea – se on yksi mahdollinen vastaus siihen kysymykseen, joka on kaikunut mielessäni vuosia: miksi?

LOPUKSI

Vaikka kukaan ei koskaan vastaisi, tai vaikka väitteeni osoitettaisiin vääriksi, olen saavuttanut jotain merkittävää itselleni. Olen julkaissut ajatukseni. Olen tullut näkyväksi.

Tämä on ollut yksi unelmistani. Nyt se on totta.

Julkaisu löytyy täältä: